MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

lauantai 14. lokakuuta 2017

Viikon luetut: Viha jonka kylvät - Operaatio onni - Miten valo putoaa

Angie Thomas: Viha jonka kylvät 
2017, Otava
The Hate U Give, 2017 
suomentanut Kaijamari Sivill 
397 sivua 


Angie Thomasin teos Viha jonka kylvät (2017, Otava) tuli vastaani kirjaston uutuus-luettelosta, jota aika usein selailen. Thomas kirjoittaa mustista nuorista, jotka elävät mustien asuinalueella. Alueella, jossa Starr-nimisen teinitytön isä opettaa tyttärelleen, miten käyttäytyä, jos poliisi ikinä sattuu pysäyttämään tämän. Valitettavasti Starrin ystävälle ei ole kukaan opettanut, että poliisin pysäyttäessä täytyy aina pitää kädet näkyvissä. 

Starrin vanhemmat tekevät kaikkensa, että heidän lapsensa saisivat asuinaluettaan paremman elämän. Siksi he kuskaavat lapsiaan kouluun toiselle alueelle. Sinne, missä asuvat ja käyvät koulua valkoiset. Mutta Starr asuu mustien alueella ja hän on musta. Starr elää kahdessa maailmassa, ja yrittää elää niin, etteivät nämä kaksi maailmaa kohtaa toisiaan. Eläminen kahdessa maailmassa on kuitenkin raskasta, ja Starrin on päätettävä, voiko hän koulumaailmassa luottaa ystäviinsä niin, että päästää heidät myös toiseen maailmaansa. 

Teoksessa seurataan näitä kahta erilaista maailmaa. Jos teinin on vaikea elää kahdessa niin erilaisessa maailmassa, niin lukijalle tulee vähintäänkin kiusallinen olo siitä, että nämä maailmat ovat mahdolliset. Voiko maailmaa muuttaa niin, että erilaiset maailmat ovat lähempänä toisiaan? 

Siinä se ongelma onkin. Me annetaan ihmisten puhua mitä sattuu, ja kun ne sanoo tiettyjä juttuja tarpeeksi usein, on pian ihan okei puhua niin ja se alkaa meistäkin kuulostaa normaalilta. 

Vaikka kirjassa on paljon nuortenkirjallisuuteen ominaista (ihastumista, ystävyyssuhteita, musiikin sanomaa), on kirjassa paljon myös aikuisille. Vähintäänkin se avaa silmät: onko maailma oikeasti tällainen? Kirjasta lisää mm. Ompun blogissa





Taina Haahti: Operaatio onni
2004, WSOY 
335 sivua 


Operaatio onni oli lukupinossa, koska ajattelin lukea sen Helmet-haasteeseen kohtaan kirjan nimessä on tunne. Kirjan puolivälissä tajusin, että johan se tunne oli Thomasin kirjassa - mutta luin tämänkin kirjan loppuun. Olen sen joskus ostanut kirjaston poistoista, koska tykästyin Haahden kirjoihin. Operaatio onni kertoo Suvi Sivulasta, joka on uraa luova kahden lapsen äiti ja yhden miehen vaimo. Mies on usein matkoilla, sekä miehen etä vaimon työt vaativat uhrautumista mm. illalla, ja elämää värittää mm. ongelmat lastenhoidon suhteen. 

Suvi päättää, että heidän perheen elämän muuttaa iso valkoinen omakotitalo, josta hän alkaa haaveilla lähes pakonomaisesti. Taloa varten perheen täytyy kuitenkin ottaa lainaa, minkä jälkeen mihinkään muuhun elämiseen ei ole varaa. 

Kirjassa seurataan sitä, tuoko valkoinen omakotitalo onnen, jota Suvi niin kovasti metsästää. Viha jonka kylvät -teoksen jälkeen tällainen tarina ei hirveästi tunteita enää kuitenkaan nosta. 




Katriina Ranne: Miten valo putoaa 
2017, Gummerus 
176 sivua

Katriina Ranteen teokselta Miten valo putoaa (2017, Gummerus) odotin etukäteen paljon, sillä hänen aiemmat teoksensa Minä, sisareni ja runoteos Ohikulkijan tuoksu (täällä) viehättivät minua erityisen paljon. 

Miten valo putoaa kertoo kahdesta henkilöstä: suomalaisesta Aarosta, joka elää Lontoossa eläkeläisenä. Hän on fyysikko, joka on vaimonsa kanssa intohimoisesti tutkinut fysiikan eri aiheita. Pikkuhousuista alkaa Aaron ja alun perin bulgarialaisen Lalan kummallinen kirjeenvaihto. Lala kertoo elämästään enemmän kuin koskaan aiemmin, ja Lalaa puolestaan kiehtoo Aaron maailma. Onko näiden kahden ihmisen välillä jotain muutakin kuin sattuma - tulevatko he tärkeiksi toisilleen muuten kuin kirjeissä? Tällaisen odotushorisontin kirja tuntuu luovan lukijalle. 

Lukiessani kirjaa tuntui olo kovin kömpelöltä: tuntui, että jotain jäi teoksen hienosta kielestä ja asetelmasta tajuamatta, koska en päässyt kirjan mukana sinne, mihin teoksen alku yritti minua kuljettaa. 

Kaikkea sitä mitä näemme ei ole olemassa. Ja on olemassa paljon sellaista mitä emme näe



torstai 5. lokakuuta 2017

Kesän ja syksyn kirjat

Minulla on tapana selata kustantamojen esittelylehtiset hyvissä ajoin ja tehdä varaukset uutuuskirjoista kirjastoon myös hyvissä ajoin. Siitä seuraa se, että kotiin kantautuu kasa kirjoja, jotka pitäisi lukea heti. Tulee lukuruuhka, mikä sinällään on ihana asia. Varsinkin kun katsoo ulos ikkunasta, eikä tee mieli siirtyä mihinkään ulkoilmoihin lämpimän patterin tai viltin alta. 

Tein listan luettavista kirjoista myöskin jo hyvissä ajoin, mutta lista jäi tällä kertaa blogin luonnoksiin. Koska en ole ollut viime aikoina kovin aktiivinen blogini suhteen. No, joskus tulee vain sellaisia aikoja. Osa kirjoista (kesäkuussa ilmestyneet) olenkin jo ehtinyt lukea, melkein suurin osa syksyn uutuuksista on tässä pinossa - ja loputkin jo varauksessa. Katsotaan sitten myöhemmin, mitkä kaikki kirjat tuli luetuksi. 


No automatic alt text available.




Kesä- ja heinäkuu: 

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki (Otava)  luettu
Pauliina Lindholm: Komendantti (Otava) 
Essi Kummu: Hyvästi pojat (Tammi) -luettu 

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani (Otava) -luettu 

Elokuu: 

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas (Otava) - luettu
Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä (WSOY)
Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus) - luettu
Anni Kytömäki: Kivitasku (Gummerus)

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö (Otava) - ostettu omaksi, ehdin nauttia myöhemmin

Carlos Ruiz Zafon: Henkien labyrintti (Otava)  - aion ostaa omakseni, koska mulla on kaikki muutkin Ruiz Zafonin kirjat hyllyssäni

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat (Otava)
Noah Hawley: Ennen syöksyä (Otava)
Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen (Tammi)
Monique Schwitter: Kaksitoista miestä (Tammi) - luettu
Nathan Hill: Nix (Gummerus)
Eka Kurniawan: Kauneus on kirous (Gummerus) - luettavana
Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle (Bazar)
Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta (Bazar)

Syyskuu: 

Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat (Otava) 
Heidi Köngäs: Sandra (Otava)
Johanna Holmström: Sielujen saari (Otava)
Katriina Ranne: Miten valo putoaa (Gummerus) -luettu, ei postausta vielä

Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta (Gummerus)
Kate Morton: Talo järven rannalla (Bazar)

Lokakuu: 

Sarah Lark: Maorien laulu (Bazar)

No automatic alt text available.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Rannalla luettua - Westö, Ahava, Suhonen, Schwitter


Kolean  kesäsään ryydyttämänä teki mieli käväistä nauttimassa auringosta ja lämmöstä jossain, missä aurinko paistaa. Espanjassa oli vielä miellyttävä +26 - +30 astetta ja aurinkokin sinnitteli näkyvillä lukuunottamatta paria päivää, jolloin taivaalle eksyi joitain pilviä. Rannat olivat siedettäviä, sillä kesäkausi on tyhjentänyt ne - ja tilaa oli nauttia, elämästä, auringosta ja merestä.  

Matkasimme Alicanteen, josta menimme pohjoisen suuntaan El Campelloon (, josta kuvat) ja etelään Torreviejaan, jossa olimme suurimmaksi osaksi aikaa. El Campello oli hiljainen paikka, jossa on asukkaita 27 384, kertoo wikipedia - ja kovin siisti. Paikkaan pääsee Alicantesta kätevästi ratikalla (numero 1 ja 3), jonka ikkunoista voi myös katsella nähtävyyksiä. Erittäin pitkä ranta näkyikin olevan Alicanten ja El Campellon välissä, olisiko Fabraquerin kohdilla. Suuntaisin varmaankin sinne, jos menisin uudelleen. 


El Campellosta suunnattiin viikoksi Torreviejaan, jossa tällä kertaa asusteltiin vuokratussa asunnossa. Saatiin tehdä omaa ruokaa, mikä on lasten kanssa matkustaessa mukavaa ja stressitöntä. Torreviejassa tarkoituksena oli rentoutua eli nauttia auringosta mahdollisimman paljon. 

Torreviejan rannat tulikin testattua, ja täytyy sanoa, että Playa del Cura ja Los Locos olivat hieman liian ahtaita ja likaisia meidän makuun. Kävimme sitten La Matassa, jossa oli tarpeeksi tilaa ja tarpeeksi aaltoja. Täällä meni koko päivä sutjakkaasti ja vajaan viiden kilometrin matkaan bussilla sai kulumaan vielä pahimmillaan 45 minuuttia. La Matan bussi lähti asunnolta parin korttelin päästä, kun jaksoi junnata kaupungin korttelit bussin kyydissä. Kaupungilla oli näin syyskuussa melkoisen rauhallista, ja hiljaista. Jos siis ei oteta huomioon haukkuvia koiria, juttelevia (toisilleen huutavia) espanjalaisia ja tööttäileviä autoja. 

Suomessa tuntuu paluun jälkeen järkyttävän hiljaiselta ja masentavan kylmältä ja kolealta. Pakostihan sitä taas on alkanut miettiä, että onko se reilua, että toisilla on aurinko ja toisilla ei.  No, ei auta muu kuin sinnitellä taas seuraavaan matkaan. 



Mukana oli myös muutamia kirjoja, tosin suurin osa ajasta meni kuunnellessa meren ääntä ja iltaisinkin tuli katseltua tv:stä futista, kun sikäläinen tv tarjoili paitsi vanhoja Barca-Real Madrid -pelejä myös junnujen pelejä aina 6-vuotiaista alkaen. Jalkapallon tila tosiaan on hieman erilainen, kun junnusta asti pelit ovat kaikkien nähtävissä - ja jokaisesta maalista iloitaan selostuksessa, oli tekijä Messi tai 6-vuotias Matteo. 

No, lukemisena oli Monique Schwitterin Kaksitoista miestä, jossa minäkertoja, nainen, alkaa miettiä elämänsä rakkauksia. Silmiin sattuu ensimmäisen poikaystävän kuolinilmoitus, josta alkaa pohdinta, minkälaista rakkautta elämä on tuonut mukanaan. Teos ei ole luettelomainen muistelmateos vanhoista poikaystävistä, vaan enemmänkin pohdintaa rakkaudesta yleensä. En osaa sanoa, veikö aaltojen kohina osan ajatuksistani, mutta hieman tipahdin kärryiltä kirjan loppuosissa, eikä tarina enää vienyt mukanaan niin kuin tarinan alussa. 

Monique Schwitter: Kaksitoista miestä 
2017, Tammi 
Eins im Andern
suomentanut Helen Moster
268 sivua

Toisena teoksena oli Kjell Westön Rikinkeltainen taivas, koska westöt nyt vain on pakko lukea. Pääosissa kirjassa on rikas suomenruotsalainen suku, Rabellin perhe. Eletään 60-luvun loppua, kun kertojaminä tutustuu ensimmäisen kerran sisaruksiin: Alexiin ja Stellaan. Heillä on kaikkea sitä, mitä kertojalta puuttuu: rahaa, sukua ja iso kesähuvila. Teoksessa seurataan elämää aina nykypäiviin asti. Kuinka Alexista tulee liikemies, joka ei kaihda keinoja menestyäkseen ja kuinka Stella juoksee ympäri Eurooppaa löytääkseen elämänsä ja itsensä. Ja kuinka kertoja kirjoittaa kirjojaan, menestyy, pysähtyy, eikä koskaan pääse Stellasta eroon. 

Tapahtumapaikkana on Helsinki ja toisaalta kesämökkimaisemat, välillä käväistään mm. Portugalissa. Koko Eurooppa on temmellyskenttänä, mutta lähimmät ihmiset eivät muutu vuosikymmenien aikana, mikä alkoi lukijana ahdistaa minua. Portugaliinkin täytyy kavereiden raahautua mukaan. Jotenkin en syttynyt nyt niin paljon kuin aiemmin, vaan aloin miettiä, että miten paljon minua oikeastaan kiinnostaa lukea suomenruotsalaisten lähihistoriaa - ehkä etäännyin tarinasta hieman liiaksi? 

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
2017, Otava
Den svavelgula himlen 
Suomentanut Laura Beck
459 sivua



Matkaa ennen ja matkan jälkeen luin myös ainakin nämä teokset: Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa, jossa kertojan aviomies tajuaa, että on aina halunnut olla nainen, eikä mies. Tarina seuraa, miten mies katoaa, miten identiteetti muuttuu sukupuolen mukana. Teos oli kirjoitettu hyvin, tarina eteni, mutta jollain tavalla minua kiinnosti enemmän kirjan osiot, joissa kerrottiin Kolumbuksesta. Vaikka tarina tietenkin oli aivan omanlaisensa, jätti se minut hämmenyksen tilaan. 

Selja Anhava: Ennen kuin mieheni katoaa
2017, Gummerus
teoksessa ei ole sivunumeroita



Kun on viikon kuunnellut meren kohinaa, tuntui Pete Suhosen Poikani ja meri luontevalta jatkolta elämään. Kertojamiehen avioliitto on rikkoutunut, työura on laskussa, mutta hänellä on poika, jonka kanssa olla tämä päivä. Miehet menevät merelle, jota mies rakastaa ja toivoo poikansakin rakastavan. Mikä onkaan hienompaa kuin olla keskellä merta. Ainakin siihen asti, kun meri näyttää, mitä kaikkea se osaa. Kirjan loppu ei todellakaan ollut helppoa luettavaa, mutta muistuttaa siitä, minkälainen meri on - muutakin kuin lempeää kohinaa rannalla istuessa.

Pete Suhonen: Poikani ja meri 
2017, Kosmos-kirjat
200 sivua

Liitän kirjan Helmet-haasteen kohtaan 21. sankaritarina



maanantai 4. syyskuuta 2017

Virpi Hämeen-Anttila: Villa Speranza

Virpi Hämeen-Anttilan Villa Speranza (2017, Otava) oli lukulistallani, kun tammikuussa listailin kevään -17 uutuuskirjoja (täällä). Onnistuin saamaan kirjan luettavaksi asti vasta nyt. Lukuhetki olikin oikea, sillä kun kotimaan kesä alkaa hiipua, tekee mieli haaveilla jostain lämpimästä ja kivasta kesämaasta, niin kuin Italia. 


Suomalainen Silja on lähtenyt kammottavien elämänkäänteidensä jälkeen unohtamaan ikävät asiat Italiaan. Firenzen ja Riminin rantojen kautta Silja lähtee etsimään elämäniloaan Umbriasta, johon häntä viettelee tieto siitä, että siellä ei ole muita turisteja. Matkallaan Silja törmää kuitenkin suomalaiseen oopperatähteen, Eva Morettiin ja päätyy tämän huvilaan, Villa Speranzaan. 

Silja, joka on toimittaja, pääsee tekemään harvinaista haastattelua Morettista, mutta tärkeämmäksi Siljalle tulee kuitenkin omien arpien paraneminen ja tunteiden avaaminen. Silja elää Morettin perheen ja musiikin keskellä. 

Olisipa hänen maailmansa tällainen. Kaunis. Ystävällinen lämpö, kevyessä ilmavirrassa liikkuvat köynnökset, pehmeä valokehä pöydän ympärillä ja pimeässä humiseva puutarha ja metsä sen ulkopuolella, puiden, kukkien, vihannesten ja yrttien tuoksu, kaskaitten siritys, puheensorina ja tunteikkaasti aaltoileva musiikki. Viini ja ruoka

Tunnelma on kohdallaan, ja Siljan elämä - samoin kuin lukijan odotukset - on valmiina kohtaamaan jotain suurta. Mutta, jokin pidättelee. Lukijana odottelin koko tarinan, ja jotenkin jäin kirjan luettuanikin vielä odotuksen tilaan. Tunnelman luojana kirja kuitenkin toimi, ja oli viettelevää viivähtää Italian maaseudulla - herättelemässä lomakuumetta Italiaan. Kirjassa on paljon musiikkia, joten kirja antaa varmaan enemmän lukijalle, joka on musiikkimaailmassa kotonaan. 


Virpi Hämeen-Anttila: Villa Speranza
2017, Otava
270 sivua

lauantai 26. elokuuta 2017

Varis+Boyne+Saisio = yhteispostaus

Tuula-Liina Varis kuuluu niihin kirjailijoihin, johon olen halunnut pitkään tutustua. Huvila (2016, WSOY) tuli vastaan kirjaston pikalainoissa, ja koska takakannessa luvattiin tarinaa Turusta, teki mieli lukea turkulaista historiaa. 

Kirjan kansikuva



Huvilassa kerrotaan tosiaan Turusta alkaen vuodesta 1929. Raakel on nuori nainen ja kiinnostuu taiteilijasta, jonka näyttelyä menee katsomaan. Raakel muuttaa miehen kanssa hirsihuvilaan Turun ulkopuolelle ja haaveilee vievänsä kulttuuria syrjäseudulle. Raakel tulee raskaaksi ja huomaa olevansa vaipanvaihtajana kotonaan. Seuraksi ja avuksi saapuu Selma, jonka näkökulmasta tarinan jatko ja loppu kerrotaan kirjassa. Ollaan vuodessa 1950 ja toinen maailmansota on vaikuttanut ihmisten elämiin. 

Teoksessa kerrotaan elämästä Turussa, jossa eletään kulttuuri- ja taitelijaperheiden keskellä. Turu näyttäytyy kuitenkin olevan kaukana muusta Euroopasta: 

 Miksi me olemme takapajula? Koska kansa on sielullisesti jähmeä eikä pysty ottamaan vastaan mitään uutta

Aksel, Raakelin taitelijamies, päättää muuttaa omalta osaltaan Suomen suuntaa ja muuttaa Saksaan, jossa kaikki tuntuu 1930-luvulla tapahtuvan. 

Tarina oli varsin erilainen kuin mitä etukäteen ajattelin. Tarinankäänteet olivat hieman surulliset, mutta naiset hirsihuvilassaan pärjäsivät sodasta huolimatta. Teos oli nopealukuinen ja vei lukijaa nopeasti eteenpäin historiankulussa. 

Tuula-Liina Varis: Huvila
2016, WSOY
245 sivua


Helmet-haasteessa tämä kirja kohtaan 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella, koska valitsin kirjan lopulta sen takakanen tekstin perusteella. 


Variksen teoksen kanssa samaan aikaan ajoittuu John Boynen Poika vuoren huipulla (2017, Bazar) -teos. Tarina alkaa vuodesta 1936, jolloin poika nimeltä Pierrot elelee normaalia elämäänsä Pariisissa. Pierrot jää kuitenkin orvoksi, ja orpokodin kautta hänen matkansa kulkee hänen tätinsä luokse Berghofiin, korkealla vuorelle. 


Cover

Viattomasta pojasta kasvaa nuori, joka saa vaikutteensa talossa vierailevalta suurelta Saksan johtajalta. En ollut ottanut selvää kirjasta etukäteen, ja olin yllättynyt tarina saamasta käänteestä. Tarina eteni koko ajan synkemmäksi ja sitä lukiessa tuli melkein pahoinvoivaksi. En mielelläni lue toisen maailmansodan aikaisia teoksia, ja nyt tuli luettua kaksi peräkkäin, sillä Variksen teoksessa oli kovin samanlaisia viittauksia: Aksel muutti Saksaan uuden ideologian perässä. 

Boynen kirja oli taitavasti kirjoitettu, niin masentava kuin tarina olikin. Tämä teos jää kummittelemaan mieleen vielä pitkäksi aikaa. 

John Boyne: Poika vuoren huipulla 
2017, Siltala 
The Boy at the Top of the Mountain 2015
suomentanut Heli Naski 
238 sivua

Helmet-haasteessa laitan kirjan kohtaan 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, koska kirja kertoo ajasta, jota onneksi en ole joutunut elämään

Kahden näin samanlaisen ja masentava-aiheisen kirjan jälkeen kivan kontrastin antoi Pirkko Saision uus teos. 




Pirkko Saision Spuuki Spaidermän ja raju nonna (2017, Siltala) viehätti nimensä takia. Ja kun tutustuin kirjan ideaan, viehätti sekin minua. "Nonnasta" tulee isoäiti ja hän liittyy facebookiin, jossa jakaa lapsenlapsensa elämän sattumuksia ja sanailuja. Kukapa ei kirjoittelisi näitä hassunhauskoja ajatuksia, joita ihanat taaperot keksivät. No, näistä ajatuksista syntyy siis kirja, jossa ollaan välillä Helsingissä, välillä kesämökillä ja välillä talvenvietossa Madeiralla. Kolmivuotiaasta kasvaa tarinan mittaan kuusivuotias, eikä kuusivuotias esimerkiksi enää usko joulupukkiin, vaikka hammaskeijuun on vielä parempi uskoa. 

Teos oli mukavan leppoissa luettavaa. Lapsen sanomiset saivat miettimään kaikkia niitä hassuja juttuja, joita omat lapset ovat kulloinkin sanoneet ja hoksanneet elämästä aina vain enemmän. Erityisesti jäi mieleen huumorintajun syntymisen ihmettely: voiko alle 1-vuotias jo ymmärtää, mikä on normaalia ja nauraa epänormaalille, ihmetellään, kun Spuuki Spaiderman työntää kurkkuja korviinsa ja torahampaiksi ja pikkusisko nauraa katketaakseen. 



Pirkko Saisio: Spuuki Spaidermän ja raju nonna
2017, Siltala
193 sivua

tiistai 15. elokuuta 2017

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani

Lori Nelson Spielmanin Kymmenen unelmaani (2017, Otava) -teos ei ole sellainen teos, jonka kuvittelin lukevani. Mutta välillä täytyy ottaa riski, ja päätin tutustua tähän teokseen, jonka kansikuva tuo mieleeni lasten satukirjat. Hieman sellainen satumainen Spielmannin kirja tosiaan on - aikuisten satukirja. 

Kymmenen unelmaani - kirjan nimi ja kansikuva yhdessä antavat vaikutelman, että teos on hieman höttöinen - ja kyllä, sellainenkin kirja on aivan täysin. Tarinan päähenkilö, Brett Bohlinger, menettää äitinsä nopealle sairaudelle ja äiti on antanut tyttärelleen kymmenen tehtävää ennen kuin tytär saisi perintönsä itselleen. Yksi tehtävistä on rakastua. 

Brett on ihmeissään, sillä hänen veljensä saa perintönsä. Äidin kosmetiikkafirman johtajuuskin viedään hänen nenänsä edestä. Brettin ei auta muu kuin alkaa toteuttaa unelmiaan, jotka hän on kirjoittanut 14-vuotiaana. Vaikka Brett miettiikin, ettei hän ole enää samanlainen kuin teinityttönä, voiko hänen äitinsä olla kuitenkin oikeassa siinä, että teinimäiset haaveet ja niiden toteutus tekisi tämän aikuisen naisen onnelliseksi? 

Muutaman takkuavan kirjan lukemisen jälkeen Spielmannin teosta oli ilo lukea. Voisi sanoa, että jäin teokseen jopa koukkuun. Tarina oli täynnä sattumuksia, joita edesmennyt äiti tuntui ohjailevan niin kuin satujen haltijakummit. Joitakin mutkia oikaistiin, mutta se ei nyt jäänyt kaihertamaan mieltäni. Kirja jätti höpsön onnellisen olon lukemisen jälkeen ja vaikka en nyt muistakaan täysin, minkälaisia unelmia itselläni oli 14-vuotiaana, aloin miettiä, mistä sitä haaveilikaan teininä. Kaiken kaikkiaan, teos jätti sen verran hyvän mielen, että laitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 4. Kirja lisää hyvinvointiasi. 


Kymmenen unelmaani



Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani
2017, Otava
The Life List 2013
suomentanut Outi Järvinen 
381 sivua